Siitä on jo kolme kuukautta kun lähdin Suomesta
seitsemän muun suomalaisvaihtarin kanssa kohti Jenkkejä. Tuntuu, että oon ollut
täällä paljon pidempään, kolme kuukautta ei kuulosta paljolta. Kuitenkin näihin
kuukausiin on mahtunut vaikka mitä. Oon kokenut paljon uutta, nähnyt uusia
asioita, tavannut uusia ihmisiä ja oppinut enemmän itsestäni sekä kasvanut
henkisesti. Kolme kuukautta sitten mulla ei ollut mitään käsitystä siitä,
millaista elämää nyt eläisin.
Muistan
sen hetken kun heräsin New Yorkissa elokuun 28. päivä. Kello oli 3.15 ja olin
ensimmäinen lähtijä meidän huoneesta. Halasin heipat Riinalle ja Elisalle ja lähdin kohti hotellin aulaa. Mun ja jonkun toisen
pohjoismaalaisen vaihtarin terminaali oli eri kuin muiden. Tää tyttö oli
todella hiljainen, joten käytännössä matkustin yksin. Okei puhuttiin hetki kun
laskeuduttiin Atlantaan ja meidän piti vaihtaa terminaalia. Sen jälkeen
toivotettiin toisillemme hyvää vaihtovuotta ja lähdettiin omille porteille
odottamaan boardingia. Kävin hakemassa aamupalaa ja ostin netin ja tekstasin
äitin kanssa. Sillon tajusin ensimmäistä kertaa, että oon oikeasti toisella
puolella valtamerta ja parin tunnin päästä näkisin hostperheeni. En ollut
saanut paikkaa valmiiksi toiseen koneeseen joten jäljellä oli, yllätys yllätys,
takarivin paikka.. Loistavaa. Nukuinkin koko lennon ja heräsin vasta kun
laskeutuminen Detroitiin alkoi. En tiennyt yhtään mitä odottaa hetkeltä kun
näen hostperheeni. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja kun olin uudessa huoneessani
saanut tavarat paikoilleen ja lähdettiin syömään, pääsin täyttämään kurnivan
vatsani ja ennen kaikkea tutustumaan uuteen perheeseeni.
Ensimmäisen
viikon olin todella väsynyt, nukuin reilu 10 tuntia yössä, mutta koska tapasin
kokoajan uusia ihmisiä, tapahtui paljon uusia asioita ja puhuttua kieltä, jota
normaalisti oli käyttänyt vain lomalla tai koulussa. Vähitellen aloin tottumaan
kaikkeen uuteen, sekä hahmottamaan missä mikäkin on. Tiesin mistä risteyksestä
käännytään kauppaan ja mitä tietä ajetaan kouluun. Sen ensimmäisen viikon
aikana kotia mietti silloin kun vastaan tuli jotain mikä oli todella erilaista.
Musta tuli nopeasti todella läheinen Jenniferin kanssa. Puhutaan päivittäin
kaikesta maan ja taivaan välillä, hengaillaan toistemme huoneissa ja on se jopa
nukkunut tossa yläpuolella. Varsinaisilta riidoilta ollaan vältytty, mutta
totta kai toinen aina välillä ärsyttää kun näkee niin paljon. Jenin kautta
kuitenkin oon tutustut ihaniin ihmisiin ja tavallaan sitä kautta oon löytäny
suurimman osan kavereistani, sen kauttahan mä tutustuin poikaan joka pyysi mut
istumaan samaan pöytään ruokalassa:) Muutenkin koen, että sain suht helposti
kavereita. Kuitenkin läheisten
kavereiden saaminen ei ole niin helppoa, koska en pysty ilmaista itseäni yhtä
hyvin englanniksi. Suomeksi olisi monta tapaa sanoa asia, kertoa vitsi tms.
mutta sitten ei keksikään sitä täydellisesti kuvaavaa ilmaisua sille
englanniksi. Tosin sehän kehittyy kokoajan.
Ensimmäinen
kunnon koti-ikävä iski perjantaina. Mulla oli mun ensimmäinen virallinen high
school peli. Oltiin valmistauduttu kauteen hyvin ja koko joukkue oli tosi
’pumped’. Tokan erän lopussa olin nousemassa jäältä takasin ylös, huono asento
(?)+ensimmäinen luistelupotku yritys johti siihen, että nilkka kääntyi
vasemmalta oikealle ja kuulin kräks äänen. Tunsin samalla hetkellä, että se
turposi ja luistin puristi jalkaa. Päätin kuitenkin päästä itse vaihtoaitioon.
En pystynyt laittamaan painoa jalalle yhtään. Hallilta sairaalaan ja pitkän
odottelun jälkeen sain kuulla, että mun nilkka on murtunut. Jes. Ja joudun
leikkaukseen. Parempaa tapaa aloittaa kausi? Tuskin. Seuraavana päivänä puhuin
isin kanssa skypessä, josta sain paljon lisä tsemppiä, koska isillä oli sama
leikkaus muutama vuosi sitten. Tän viikonlopuna aikana kuitenkin huomasin miten
paljon helpompaa mulla olisi, jos olisin kotona, Suomessa. Olisin
todennäköisesti päässyt jo leikkaukseenkin. Samalla huomasin kuinka paljon
musta välitetään täällä. Mun joukkueen poikien laittamat viestit oli ehkä
parhaimpia ikinä! Heidän lisäks moni muu mun kaveri oli huolissaan ja on
kysellyt miten mulla menee. Sekä tottakai hostperhe auttaa kaikessa. Tää ikävä
on erilainen kuin ne muut fiilikset mitä oon kokenut. Ennemmin se on ollut
sellaista, että kaipaa niitä tuttuja, turvallisia ja helpompia asioita
Suomesta, ei niinkään itsessään Suomea. Tottakai tää on ihan normaalia, koska
oon rakentanut mun elämää Suomessa 17 vuotta, täällä olen ollut vasta 3
kuukautta. Vaikka tän loukkaantumisen jälkeen oon ajatellut Suomea enemmän kuin
ennen, niin en halua lähteä. Sain pari viikkoa sitten matikan tunnilla
ollessani lähtöpäiväni. Mulle iski tyhjä olo silloin. Laitoin heti viestiä
parille kaverille täällä ja puhuttiin asiasta. Myös kun näin yhden kaverini
ennen englannin tuntia huomasi se heti, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Oli
tosi outoa saada tietää lähtöpäivä jo tässä vaiheessa. Eikä se päiväkään mua
miellyttänyt. Mun viimeinen päivä Warrenissa tulee olemaan mun 18.
syntymäpäivä. Onneksi siihen on vielä aikaa ja se on kesän murhe.
Negatiivisesta vastoinkäymisestä
huolimatta jatketaan vaihtovuotta hyvillä mielin, sillä vaikka mitä kivaa on
tiedossa. Ja aika tulee menemään varmaan hirmu nopeasti. Sain nyt 1,5 päivää
pidemmän Thanksgiving loman, Black Friday shoppailua (toivottavasti onnistun
menemään..). Loman jälkeen muutama viikko joulukuuta ja on jo seuraava loma ja
joulu. Silloin suunnataan Grand Rapidsiin turnaukseen, vaikka en pelaakaan,
haluan mennä kannustamaan joukkuettani (sen verran piristävää oli
toissapäivänäkin, kun pelattiin upea peli). Joululoman aikana olisi tarkoitus
myös käydä Wisconsinin puolella hostveljen luona, ja toivottavasti pääsen myös
moikkaamaan Juusoa:) Tammikuun puolella olisi tavoitteena päästä taas jäälle ja
jatkamaan kautta normaalisti helmikuun loppuun ja play off peleihin.
Maaliskuussa suuntaan Kaliforniaan vaihtarimatkalle, en malta odottaa päästä
näkemään lisää kaikkea uutta!
Oon super tyytyväinen kaikesta
mitä oon päässyt jo kokemaan ja kiitollinen, että oon saanut tän
mahdollisuuden. Vaikka näitä vaikeita aikoja on, ne kuuluu elämään ja niiden
kautta kasvetaan! Vaihtari elämä ei ole helppoa, mutta sitä ei ymmärrä muuten
kuin itse kokeilemalla. Uusi perhe, uudet ystävät, uusi ympäristö ja uudet
tavat. Kukaan ei tunne sua yhtä hyvin kuin sut tunnetaan Suomessa. Mutta täällä
ollaan oppimassa uutta. Ja toivottavasti täältä lähdetään kesällä vielä
vahvempana ja paljon, paljon uusia kokemuksia rikkaampana.
♡Niini
tsemppiä sulle niini kaikkeen! kyllä se nilkka vielä parantuu :) nauti vuodestasi!
VastaaPoista-sara
Kiitos:)
PoistaIhana teksti :) ja eikä miten huono tuuri ton sun nilkan kans :// Millon teil on pelejä Grand Rapidsis voisin tulla moikkaa jos et kerra pelaa :D?
VastaaPoistaKIitos elisa:) 27. joulukuut alkaa turnaus, mut meil on vissiin vaan yks peli päiväs ja 15min keskustast hotelli ni mul on hyvin aikaa nähäkki eli olis just jees!!:)
VastaaPoista