Everybody wants happiness, nobody wants pain, but you can't have a rainbow without a little rain

Siitä on jo kolme kuukautta kun lähdin Suomesta seitsemän muun suomalaisvaihtarin kanssa kohti Jenkkejä. Tuntuu, että oon ollut täällä paljon pidempään, kolme kuukautta ei kuulosta paljolta. Kuitenkin näihin kuukausiin on mahtunut vaikka mitä. Oon kokenut paljon uutta, nähnyt uusia asioita, tavannut uusia ihmisiä ja oppinut enemmän itsestäni sekä kasvanut henkisesti. Kolme kuukautta sitten mulla ei ollut mitään käsitystä siitä, millaista elämää nyt eläisin.

            Muistan sen hetken kun heräsin New Yorkissa elokuun 28. päivä. Kello oli 3.15 ja olin ensimmäinen lähtijä meidän huoneesta. Halasin heipat Riinalle ja Elisalle ja lähdin kohti hotellin aulaa. Mun ja jonkun toisen pohjoismaalaisen vaihtarin terminaali oli eri kuin muiden. Tää tyttö oli todella hiljainen, joten käytännössä matkustin yksin. Okei puhuttiin hetki kun laskeuduttiin Atlantaan ja meidän piti vaihtaa terminaalia. Sen jälkeen toivotettiin toisillemme hyvää vaihtovuotta ja lähdettiin omille porteille odottamaan boardingia. Kävin hakemassa aamupalaa ja ostin netin ja tekstasin äitin kanssa. Sillon tajusin ensimmäistä kertaa, että oon oikeasti toisella puolella valtamerta ja parin tunnin päästä näkisin hostperheeni. En ollut saanut paikkaa valmiiksi toiseen koneeseen joten jäljellä oli, yllätys yllätys, takarivin paikka.. Loistavaa. Nukuinkin koko lennon ja heräsin vasta kun laskeutuminen Detroitiin alkoi. En tiennyt yhtään mitä odottaa hetkeltä kun näen hostperheeni. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja kun olin uudessa huoneessani saanut tavarat paikoilleen ja lähdettiin syömään, pääsin täyttämään kurnivan vatsani ja ennen kaikkea tutustumaan uuteen perheeseeni. 

            Ensimmäisen viikon olin todella väsynyt, nukuin reilu 10 tuntia yössä, mutta koska tapasin kokoajan uusia ihmisiä, tapahtui paljon uusia asioita ja puhuttua kieltä, jota normaalisti oli käyttänyt vain lomalla tai koulussa. Vähitellen aloin tottumaan kaikkeen uuteen, sekä hahmottamaan missä mikäkin on. Tiesin mistä risteyksestä käännytään kauppaan ja mitä tietä ajetaan kouluun. Sen ensimmäisen viikon aikana kotia mietti silloin kun vastaan tuli jotain mikä oli todella erilaista. Musta tuli nopeasti todella läheinen Jenniferin kanssa. Puhutaan päivittäin kaikesta maan ja taivaan välillä, hengaillaan toistemme huoneissa ja on se jopa nukkunut tossa yläpuolella. Varsinaisilta riidoilta ollaan vältytty, mutta totta kai toinen aina välillä ärsyttää kun näkee niin paljon. Jenin kautta kuitenkin oon tutustut ihaniin ihmisiin ja tavallaan sitä kautta oon löytäny suurimman osan kavereistani, sen kauttahan mä tutustuin poikaan joka pyysi mut istumaan samaan pöytään ruokalassa:) Muutenkin koen, että sain suht helposti kavereita.  Kuitenkin läheisten kavereiden saaminen ei ole niin helppoa, koska en pysty ilmaista itseäni yhtä hyvin englanniksi. Suomeksi olisi monta tapaa sanoa asia, kertoa vitsi tms. mutta sitten ei keksikään sitä täydellisesti kuvaavaa ilmaisua sille englanniksi. Tosin sehän kehittyy kokoajan.

            Ensimmäinen kunnon koti-ikävä iski perjantaina. Mulla oli mun ensimmäinen virallinen high school peli. Oltiin valmistauduttu kauteen hyvin ja koko joukkue oli tosi ’pumped’. Tokan erän lopussa olin nousemassa jäältä takasin ylös, huono asento (?)+ensimmäinen luistelupotku yritys johti siihen, että nilkka kääntyi vasemmalta oikealle ja kuulin kräks äänen. Tunsin samalla hetkellä, että se turposi ja luistin puristi jalkaa. Päätin kuitenkin päästä itse vaihtoaitioon. En pystynyt laittamaan painoa jalalle yhtään. Hallilta sairaalaan ja pitkän odottelun jälkeen sain kuulla, että mun nilkka on murtunut. Jes. Ja joudun leikkaukseen. Parempaa tapaa aloittaa kausi? Tuskin. Seuraavana päivänä puhuin isin kanssa skypessä, josta sain paljon lisä tsemppiä, koska isillä oli sama leikkaus muutama vuosi sitten. Tän viikonlopuna aikana kuitenkin huomasin miten paljon helpompaa mulla olisi, jos olisin kotona, Suomessa. Olisin todennäköisesti päässyt jo leikkaukseenkin. Samalla huomasin kuinka paljon musta välitetään täällä. Mun joukkueen poikien laittamat viestit oli ehkä parhaimpia ikinä! Heidän lisäks moni muu mun kaveri oli huolissaan ja on kysellyt miten mulla menee. Sekä tottakai hostperhe auttaa kaikessa. Tää ikävä on erilainen kuin ne muut fiilikset mitä oon kokenut. Ennemmin se on ollut sellaista, että kaipaa niitä tuttuja, turvallisia ja helpompia asioita Suomesta, ei niinkään itsessään Suomea. Tottakai tää on ihan normaalia, koska oon rakentanut mun elämää Suomessa 17 vuotta, täällä olen ollut vasta 3 kuukautta. Vaikka tän loukkaantumisen jälkeen oon ajatellut Suomea enemmän kuin ennen, niin en halua lähteä. Sain pari viikkoa sitten matikan tunnilla ollessani lähtöpäiväni. Mulle iski tyhjä olo silloin. Laitoin heti viestiä parille kaverille täällä ja puhuttiin asiasta. Myös kun näin yhden kaverini ennen englannin tuntia huomasi se heti, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Oli tosi outoa saada tietää lähtöpäivä jo tässä vaiheessa. Eikä se päiväkään mua miellyttänyt. Mun viimeinen päivä Warrenissa tulee olemaan mun 18. syntymäpäivä. Onneksi siihen on vielä aikaa ja se on kesän murhe.

Negatiivisesta vastoinkäymisestä huolimatta jatketaan vaihtovuotta hyvillä mielin, sillä vaikka mitä kivaa on tiedossa. Ja aika tulee menemään varmaan hirmu nopeasti. Sain nyt 1,5 päivää pidemmän Thanksgiving loman, Black Friday shoppailua (toivottavasti onnistun menemään..). Loman jälkeen muutama viikko joulukuuta ja on jo seuraava loma ja joulu. Silloin suunnataan Grand Rapidsiin turnaukseen, vaikka en pelaakaan, haluan mennä kannustamaan joukkuettani (sen verran piristävää oli toissapäivänäkin, kun pelattiin upea peli). Joululoman aikana olisi tarkoitus myös käydä Wisconsinin puolella hostveljen luona, ja toivottavasti pääsen myös moikkaamaan Juusoa:) Tammikuun puolella olisi tavoitteena päästä taas jäälle ja jatkamaan kautta normaalisti helmikuun loppuun ja play off peleihin. Maaliskuussa suuntaan Kaliforniaan vaihtarimatkalle, en malta odottaa päästä näkemään lisää kaikkea uutta!  

Oon super tyytyväinen kaikesta mitä oon päässyt jo kokemaan ja kiitollinen, että oon saanut tän mahdollisuuden. Vaikka näitä vaikeita aikoja on, ne kuuluu elämään ja niiden kautta kasvetaan! Vaihtari elämä ei ole helppoa, mutta sitä ei ymmärrä muuten kuin itse kokeilemalla. Uusi perhe, uudet ystävät, uusi ympäristö ja uudet tavat. Kukaan ei tunne sua yhtä hyvin kuin sut tunnetaan Suomessa. Mutta täällä ollaan oppimassa uutta. Ja toivottavasti täältä lähdetään kesällä vielä vahvempana ja paljon, paljon uusia kokemuksia rikkaampana.                                

♡Niini